Minne karkaa eläkevalta?
Työmarkkinoiden valtarakenteet ovat ristipaineissa ja muotoutumassa uudelleen. Päätettäessä eläkkeistä työmarkkinakeskusjärjestöjen rooli on ollut keskeinen, mutta onko näin enää tulevaisuudessa? Mitä eläkevallan osalta on tapahtunut viimeisen 30 vuoden aikana?
Ketkä päättivät eläkkeistä ammoisina aikoina? Ja vielä mielenkiintoisempaa - kuka tai ketkä päättävät eläkkeistä tulevaisuudessa? Kun eläkeneuvottelujen keskeiset toimijat, työnantaja- ja palkansaajakeskusjärjestöt, ovat muutosmyllerryksen keskellä, mitä se tarkoittaa suomalaiselle perinteiselle tavalle neuvotella eläkkeistä?
Mafiaveljeskunta? - ”Puron ryhmä tarkoitti valtaa”
Talouselämässä oli kesäkuussa 2006 Ilmarisen toimitusjohtajan Kari Puron haastattelu otsikolla ”Puron ryhmä tarkoittaa valtaa”. Otsikointi oli perusteltu. Puron ryhmä oli viimeisen 15 vuoden aikana neuvotellut kaikki Suomen työeläkejärjestelmän uudistukset. Kaikki. Ryhmällä oli legendaarinen, lähes ikoninen maine.
Puron ryhmä herätti intohimoja ja sai osan suomalaista yhteiskuntaa nikottelemaan pahasti. Osa poliitikoista kritisoi ryhmään liitettyä työeläkejärjestelmän päätöksentekoa ja työeläkeyhtiöiden valtaa. Mediassa työeläkeyhtiöiden johto ja työmarkkinajärjestöjen eläkeneuvottelijat leimattiin räväkimmillään mafiaveljeskunnaksi.
Jos kritiikkiä raaputtaa, mitä sen alta löytyi? Keitä ryhmään ylipäätään kuului?
Talouselämän jutun aikaan ryhmään kuuluivat Puron lisäksi STTK:n pääsihteeri Seppo Junttila, EK:n lakiasiainjohtaja Lasse Laatunen, Akavan neuvottelupäällikkö Markku Lemmetty, SAK:n johtaja Pertti Parmanne ja Varman toimitusjohtaja Matti Vuoria.
Ensimmäinen huomionarvoinen asia on, että ryhmää ei ollut perustanut kukaan, ei ainakaan virallisesti. 1990-luvun alussa työmarkkinoiden keskusjärjestöt olivat vain pyytäneet Kari Puroa toimimaan ”työmarkkinoiden keskusjärjestöjen eläkeneuvotteluryhmän” koollekutsujana. Puro otti tehtävän vastaan ja hänen johdollaan ryhmä neuvotteli pienemmistä ja isommista eläkeratkaisuista reilun 15 vuoden ajan. Ryhmän jäsenistössä tapahtui muutamia, muun muassa eläköitymisistä johtuneita henkilönvaihdoksia.
Ryhmä sai kritiikkiä siitä, että se käytti eläkepolitiikassa ”liian suurta valtaa”. Katsottiin, että ryhmä toimi alueilla, jotka olisivat kuuluneet maan hallitukselle ja eduskunnalle.
Vasta-argumenttina syytöksille oli, että Puron ryhmässä olivat edustettuna ne tahot, jotka olivat rahoittajia ja edunsaajia. Yksityinen työeläkejärjestelmä perustui työnantajilta ja työntekijöiltä kerättyihin maksuihin, maan hallituksen budjettirahoituksella ei järjestelmän kannalta ollut olennaista merkitystä.
Vallankaappaus vai ei?
No tapahtuiko 1990-luvun alussa jokin vallankaappaus, jolla työmarkkinajärjestöt anastivat eläkevallan poliitikoilta itselleen? Vastaus on pääsääntöisesti ei, tosin ehkä pienen pienen pienellä kyllä-vivahteella.
Suomen työeläkejärjestelmän synty perustuu siihen, että työnantaja- ja työntekijäjärjestöillä syntyi yhteinen näkemys siitä, minkälainen eläkejärjestelmän tulisi olla. Jo työeläkejärjestelmän alussa työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen rooli oli keskeinen, vaikka lainsäädäntö olikin aina eduskunnan hyväksymää. Puron ryhmä vei vain eläkeasioista neuvottelemisen ja päättämisen sellaiseen ääripisteeseen, josta ei olla enää sen jälkeen edetty pidemmälle.
Puron ryhmä ei toiminut mitenkään tyhjiössä. Ryhmä hoiti rutiininomaisia, säännöllisesti toistuvia asioita, joita sosiaali- ja terveysministeriö eläkkeistä vastaavana ministeriönä vei sitten eteenpäin. Isommissa ratkaisuissa toistui aina sama kaava: ryhmä kiikutti tekemänsä sopimuksen sosiaali- ja terveysministeriöön, ministeriö valmisteli lait, minkä jälkeen hallitus hyväksyi ne ja lähetti eduskunnan siunattavaksi. Työmarkkinakeskusjärjestöjen ja Puron ryhmän rooli oli keskeinen, mutta aina vaaleilla valitut poliittiset päättäjät ja ministeriö hoitivat oman osansa. Ehkä menettely ei kuitenkaan ollut niin epädemokraattista, kun kritisoijat väittivät?
Kun Puron ryhmän toiminta keräsi kuitenkin vastustusta ja kritiikkiä, niin mentiinkö jossain kohtaa liian pitkälle? Ehkä näin jälkikäteen voidaan arvioida, että STM pidettiin valmistelu- ja neuvotteluvaiheessa turhankin kaukana, mutta tähän vaikuttivat varmasti esimerkiksi historialliset ja henkilökemiasyyt. Lisäksi koska neuvottelut saattoivat olla usein vaikeita ja herkkiä, olisi saattanut käydä niin, että jos kokkeja olisi ollut vielä useampia, koko keitto olisi saattanut jäädä valmistumatta.
Eläkealalla ryhmä herätti epäluuloja ja kateutta niissä yhtiössä ja organisaatioissa, jotka eivät ryhmässä olleet edustettuina. Ne tahot, jotka olivat ryhmässä edustettuina, pitivät kokoonpanoa toimivana ja tehokkaana. Ne tahot, jotka olivat jääneet ryhmän ulkopuolelle, olivat toimintaan paljon kriittisempiä ja pitivät työskentelytapaa liian suljettuna.
Mihin Puron ryhmän valta lopulta perustui?
Keskeisiä syitä on muutamia. Yksi keskeinen on historiallinen: työeläkejärjestelmä nähtiin työnantajien ja työntekijöiden järjestelmänä ja Puron ryhmä jatkoi tätä traditiota. Tämän hyväksyivät myös kulloinkin vallassa olleet hallitus ja eduskunta.
Toinen syy oli se, että Puron ryhmä sai, välillä hyvinkin riitaisten vaiheiden jälkeen, maaliin ne toimeksiannot, jotka sille oli annettu. Usein kritiikki olikin enemmän muotoa, että ”tulipalo kyllä saatiin sammutettua, mutta se oli väärin sammutettu”.
Lisäksi viimeinen keskeinen syy oli luottamus, jota ryhmän jäsenillä oli toisiinsa ja ryhmän puheenjohtajaan Kari Puroon. Puro ei neuvotteluprosessien aikana juurikaan paljastanut omia kantojaan, mutta hän pyrki auttamaan viemään ratkaisuja sellaiselle maaperälle, jolla yhteisymmärrys saattaisi syntyä. Tämä metodi toimi yli 15 vuoden ajan.
Muutoksia, mennyt maailma katoaa
Talouselämän vuoden 2006 juttu on kirjoitettu puolisen vuotta ennen Kari Puron eläköitymistä. Jutussa arvuutellaankin, mitä ryhmälle tapahtuu sen jälkeen, kun Puro jää eläkkeelle.
Nyt, vuonna 2017 voidaan todeta, että valtarakennelmat ovat muuttuneet ja yhtä, Puron ryhmän kaltaista toimijaa ei enää ole. Vertailuna voi käyttää vaikka sitä, miten vuoden 2017 eläkeuudistus neuvoteltiin.
Työmarkkinajärjestöt ovat edelleen keskeisessä roolissa, mutta neuvotteluosapuolia on tullut yksi lisää. Perinteiseen tapaan neuvotteluissa olivat mukana EK, Akava, SAK ja STTK, mutta uutena osapuolena mukaan on tullut Kuntatyönantajat KT.
Yksityinen ja julkinen kietoutuvat yhteen
Kokoonpanon muuttuminen on hyvin ymmärrettävää. Kun Puron ryhmä aloitti 1990-luvun alussa, julkiset eläkejärjestelmät ja yksityinen eläkejärjestelmä poikkesivat paljonkin toisistaan. Puron ryhmällä oli mandaatti neuvotella ainoastaan yksityistä eläkejärjestelmää koskevista muutoksista.
Tällä hetkellä tilanne on toinen. Muutamaa, historiasta johtuvaa poikkeusta lukuun ottamatta yksityisen eläkejärjestelmän (TyEL) ja julkisen eläkejärjestelmän (JuEL) eläke-etuudet ovat identtiset. Kun vuoden 2017 eläkeuudistuksesta lähdettiin neuvottelemaan, lähtökohtana oli, että muutokset viedään yhtenevinä kumpaankin järjestelmään, joten tästä syystä on pelkästään loogista, että KT julkisen sektorin työnantajaosapuolena osallistui uudistuksen neuvotteluun.
Myös eläkeneuvotteluryhmä on edelleen olemassa. Eläkeneuvotteluryhmän vetäjänä toimii Eläketurvakeskuksen toimitusjohtaja Jukka Rantala, mutta vuosien kuluessa kokoonpano on laajentunut siitä, mikä se oli Puron ryhmän aikaan. Tai oikeammin kokoonpanoja on 1.2.2017 alkaen ollut kaksi.
Pienempään työmarkkinakokoonpanoon kuuluvat puheenjohtaja Rantala sekä työnantajista EK:n ja KT:n ja palkansaajista Akavan, SAK:n ja STTK:n edustajat. Laajennetussa kokoonpanossa ovat edustettuina Kevan ja kaikkien TyEL-yhtiöiden toimitusjohtajat sekä tarkkailijoina STM:n ja VM:n edustajat. Todettakoon, että kokoonpano on muuttunut ja laajentunut asteittain ja aivan tässä muodossa eläkeneuvotteluryhmä ei toiminut, kun vuoden 2017 eläkeuudistuksesta neuvoteltiin.
(Todettakoon, että työmarkkinakysymyksissä on muutamia herkkiä asioita. Yksi voi olla se, missä järjestyksessä organisaatiot luetellaan, koska sen voidaan ajatella osoittavan järjestöjen voimasuhteita. Mietittyäni asiaa hetken päädyin tässä käyttämään aakkosjärjestystä, mutta kuitenkin niin, että ensin mainitsen työnantajajärjestöt suurempina eläkejärjestelmän rahoittajina ja sen jälkeen palkansaajajärjestöt.)
Jos halutaan vastata Puron ryhmän 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa saamaan kritiikkiin suljetusta sisäpiiristä tai mafiaveljeskunnasta, etenkin eläkeneuvotteluryhmän laajennettua kokoonpanoa voidaan pitää tervetulleena. Nyt keskusteluun ja valmisteluun ovat kytkettynä kaikki eläkealan keskeiset tahot. Lisäksi kun puheenjohtaja Jukka Rantala on eläkealan keskuselimen Eläketurvakeskuksen toimitusjohtaja eikä minkään yksittäisen TyEL-yhtiön edustaja, on kokoonpano tältä osin tasapainoisempi ja paremmin läpivalaisun kestävä.
Hyvä tulevaisuutta koskeva kysymys on se, että mitä eläkeneuvotteluryhmälle tapahtuu sen jälkeen, kun Jukka Rantala jää eläkkeelle? Tähän kysymykseen ehkä sisältyy vähemmän intohimoja kuin Kari Puron eläköitymiseen. Aivan varmaa on, että työmarkkinajärjestöt löytävät jonkin mallin, jolla eläkeneuvotteluryhmä tulee jatkamaan.
Eläkevalta. Nyt!
Missä sitten eläkevalta oli vuoden 2017 eläkeuudistuksesta neuvoteltaessa? Keskiössä olivat neuvottelut, joita EK, KT, Akava, SAK ja STTK kävivät maan hallituksen hallitusohjelmaan kirjatuin reunaehdoin. Tästä tulikin lisäulottuvuus eli etenkin VM vahti neuvottelujen taustalla, että eläkeuudistus täytti ne tavoitteet, jotka oli asetettu kestävyysvajeen kiinni kuromiselle.
Myös eläkeneuvotteluryhmän ja eläkealan asiantuntemus oli kytketty eläkeuudistuksen valmisteluun. Hyvin pitkälle laskelmista ja eri vaihtoehtojen arvioinnista vastasi Eläketurvakeskus. Koska sekä eläkeneuvotteluryhmän että ETK:n vetäjänä toimii Jukka Rantala, on viime kädessä turhaa yrittää määritellä, mikä rooli Eläketurvakeskuksella ja eläkeneuvotteluryhmällä valmisteluprosessissa oli.
Jotkut ovat nähneet, että keskeisin muutos aiempaan oli, että maan hallitus tai etenkin VM otti valmistelussa aktiivisen roolin. Uskallan olla tästä osittain eri mieltä. Eläkeuudistuksen juuret ovat jo Matti Vanhasen hallituskaudella. Kun maan hallitus tammikuun 2009 sosiaalitupon jälkeen yritti maaliskuussa 2009 korottaa vanhuuseläkeiän alaikärajaa 63 vuodesta 65 vuoteen, asiasta tuli vahvasti myös poliittinen. Asia oli vuoden 2011 eduskuntavaalien vaaliteema ja joka sana, joka eläkkeistä kirjoitettiin Jyrki Kataisen ja myöhemmin Alexander Stubbin hallituksien hallitusohjelmaan, oli huolella mietitty.
Sinänsä alkuvuonna 2009 poliittisella ja eläkerintamalla tapahtui sen verran paljon ja suuria asioita, että ne voisivat olla oman blogikirjoituksen aihe. En lähde tuota aikaa tässä sen enempää avaamaan, ettei minulle annettu ohjeellinen 2.500 merkin enimmäismäärä ylity…
Kun eläkeuudistus sitten siirtyi Vanhasen hallitukselta vuonna 2011 seuraaville hallituksille, tuli VM:n neuvotteluprosessin vahtikoiran rooli vähän kuin annettuna. Tilanne ei ole sikäli mitenkään ainutkertainen. Kun 2000-luvun alussa neuvoteltiin vuoden 2005 eläkeuudistuksesta, ei maan hallitus ollut toimettomana vaan eri toimin laittoi järjestöjen niskaan painetta, jotta eläkeuudistus saataisiin aikaiseksi. Ylipäätään jo Puron ryhmän aikaan periaatteena oli, että kun eläkeuudistuksia tehtiin, ratkaisut olivat pääsääntöisesti sellaisia, ettei VM:n tarvinnut älähtää siitä, että järjestöt olisivat kovin pahasti menneet veronmaksajien kirstulle.
Summa summarum: vuoden 2017 eläkeuudistuksen osalta keskeisintä valtaa käyttivät työmarkkinajärjestöt EK, KT, Akava, SAK ja STTK. Asiat, jotka Puron ryhmä linjasi aiemmin omissa neuvotteluissaan, tehtiin edelleen samantyyppisellä ytimellä, mutta valmistelu oli osin hajautunut useampaan pisteeseen.
Minne eläkevalta lipuu tulevaisuudessa?
Suomalainen työmarkkinakenttä on ollut viime vuodet myllerryksessä. Työnantajapuolella EK:lta on omalla sääntömuutoksella estetty keskitettyjen tuloratkaisujen teko. Seuraavalle neuvottelukierrokselle esillä on ollut malli, jossa keskeiset vientiliitot olisivat valmistelemassa seuraavaa palkkaratkaisua siten, että se toimisi pohjana muidenkin sektoreiden ratkaisulle. Mikäli sote-uudistus etenee suunnitellusti, KT tulee irtaantumaan Kuntaliitosta ja siitä tulee kuntien ja maakuntien työnantajaorganisaatio.
Pirstaloituva työmarkkinamalli heijastuu myös palkansaajapuolelle. Palkansaajakeskusjärjestöjen asema on uudelleenarvioitava, mikäli tupo-ratkaisut siirtyvät pysyvästi historiaan. Mitkä asiat viime kädessä jäävät palkansaajakeskusjärjestöjen ja mitkä niiden liittojen tehtäväksi?
Eläkkeitä ja sosiaaliturvaa koskevat ratkaisut on monesti neuvoteltu osana tulopoliittisia palkkaratkaisuja tai sosiaalipoliittinen ratkaisu on edeltänyt tupoa taikka ollut omalta osaltaan luontevaa jatkoa edeltävälle tupo-sopimukselle. EK:n osalta on linjattu, että eläke- ja sosiaalipolitiikan edunvalvonta kuuluu edelleen järjestön agendalle. Aivan samoin tilanteen näkevät KT, Akava, SAK ja STTK. Kaikki on siis kunnossa – eläkevalta pysyy siellä, missä se perinteisesti on ollutkin?
Jos tilannetta analysoi tarkemmin, huomaa, että viimeisen 30 vuoden aikana eläkevallassa on tapahtunut siirtymiä. Puron ryhmä vei työmarkkinakeskusjärjestöjen vallan tiettyyn ääripisteeseen, josta ei enää olla menty eteenpäin. Nyt ollaan tilanteessa, jossa yksityinen ja julkinen eläkejärjestelmä ehdoiltaan kytkeytyvät toisiinsa vahvemmin kuin koskaan aiemmin.
Hiekkalaatikkoleikkejä ja moottoritien liittymiä
Mitä kaikesta edellä olevasta voi päätellä? On aina mahdollista, että keskusjärjestöjen kaventunut toimintakenttä hankaloittaa eläkeasioissakin ratkaisuun pääsyä. Sopimista voi vaikeuttaa se, että aineksia, johon eläkepoliittiset ratkaisut voi kytkeä, on vähemmän, kun niitä ei voi sisällyttää tulopoliittisiin kokonaisratkaisuihin, joissa on palkkojen lisäksi voitu sopia ansioperusteisen sosiaaliturvan kustannuksista.
Voidaan ajatella, että kun aiemmin järjestöillä on ollut iso hiekkalaatikko ja ainekset leipoa kakku kymmenellä eri tavalla, nyt niillä on ämpäri, jossa toivottavasti on ainekset muutamaan kakkuun. Tai koska työmarkkinajärjestöt ovat hyvin innovatiivisia, niin vähistä aineksista on saatavissa tykötarpeet ainakin yhteen kakkuun, koska yksikin kakku riittää…
Entä mitä tekee poliittinen päättäjä? Säilyykö poliittisilla päättäjillä, maan hallituksella ja työmarkkinajärjestöillä yhteinen näkemys siitä, miten eläketurvaa osana suomalaista yhteiskuntaa tulee kehittää? Jos suomalainen työmarkkinamalli pirstaloituu ja tavoite rakentaa kolmikantaisia asioita yhteisesti sopimalla heikkenee, voi sillä olla vaikutuksia myös siihen, kuka soittaa kovinta tahtirumpua eläkeasioissa. Etenkin, jos talouskehitys sakkaa ja paineet leikata hyvinvointipalveluita ja sosiaaliturvaa kasvavat.
Tilannetta voisi kuvata niin, että seisomme ison asfaltoidun moottoritien päässä. Tie häipyy horisonttiin ja pääreitti on selvä. Niin kauan kuin työnantajat ja työntekijät rahoittavat eläkejärjestelmän pääosin, ei niitä voida valmistelussa sivuuttaa. Meillä on vuoden 2017 alusta voimassa oleva tuore, hyvä ja kokonaisvaltainen eläkeuudistus eikä juuri nyt ole mitään syytä tai tarvetta isolle eläkeremontille.
Eläkkeistä neuvotteleminen ja miten valta sen ympärille kietoutuu, ei ole pikamatka tai maraton. Kyseessä on ultramatka, jossa kyllä tapahtuu muutoksia ja rytminvaihdoksia. Ne tapahtuvat ehkä joskus konfliktien kautta, mutta kuitenkin aika hitaasti. Jos moottoritietä katsoo pidemmälle horisontin taa, voi nähdä, että tiehen alkaa tulla myös haaraumia. Kyse on enemmän siitä, kuinka paljon perinteiseltä pääväylältä lähdetään poikkeamaan. Ja jos lähdetään poikkeamaan isosti, niin kenen aloitteesta ja kuka kantaa vastuun seurauksista?
Tämän kirjoituksen alussa viitataan Talouselämän tekemään Kari Puron haastatteluun. Mikäli joku haluaa tutustua tähän, juttu löytyy seuraavasta linkistä: Puron ryhmä tarkoittaa valtaa
