Omais- ja läheishoiva – näkymätön työelämäkysymys

Yhä useammat työssä käyvät ihmiset hoitavat ikääntyvää tai muuten apua tarvitsevaa läheistään työn ohella. Mitä se tarkoittaa työelämässä?

Kesällä 2025 julkisuudessa virisi keskustelu: kuka hoitaa ikääntyvät vanhemmat? Onko aikuisten lasten vastuulla huolehtia vanhemmistaan – ja mitä se tarkoittaa työelämässä?

Kieli luo sosiaalista todellisuutta 

Kieli rakentaa sosiaalista todellisuutta. Sanoilla luodaan merkityksiä, jotka kantavat mukanaan tunteita, oletuksia ja tulkintoja. Ihmismieli oikaisee, yksinkertaistaa – ja pian tulkinnoista tulee totuuden kaltaisia. Hiljalleen ne muuttuvat itsestäänselvyyksiksi, joita ei enää kyseenalaisteta. Mutta entä jos pysähdymme? Entä jos katsomme uudelleen – ja näemme toisin?

Pysähdymme kolmen yleisen väittämän äärelle. Ne toistuvat keskusteluissa omais- ja läheishoivasta – ja ne ansaitsevat tulla ravistelluiksi.

Kolme harhaluuloa omais- ja läheishoivasta

”Se, mitä teen vapaa-aikanani, ei kuulu työnantajalle.”

Totta – yksityisyys kuuluu kaikille. Mutta entä työkyky? Voiko kukaan rehellisesti sanoa, ettei läheisen hoiva vaikuta jaksamiseen, keskittymiseen tai työssä suoriutumiseen? Omaishoiva ei jää kotiin, kun työpäivä alkaa. Se kulkee mukana – mielessä, kalenterissa, huolena.

”Eihän se ole rahasta kiinni.”

Joskus se on nimenomaan rahasta kiinni. Matkat hoivattavan luo, poissaolot töistä, lääkärikäynnit, arjen järjestelyt – kaikki maksavat. Työaikajoustot ja ymmärtäväinen työyhteisö voivat olla ratkaisevia: ne mahdollistavat työn jatkumisen ja talouden tasapainon. Hoiva ei ole vain tunneasia – se on myös talousasia.

”Sehän on naisten hommaa.”

Tuttu lause. Mutta mitä tapahtuisi, jos vaihtaisimme sanan nainen tilalle mies tai muunsukupuolinen? Kieli ohjaa ajattelua. Kun hoiva määritellään naisten tehtäväksi, suljetaan pois vaihtoehtoja – ja vahvistetaan vanhoja rooleja. Lastenhoitoon on yhteiskunnan tukirakenteita ja asenteita muuttamalla on isät saatu mukaan. Hoivavastuu voi osua kenen tahansa kohdalle, ja se voi koskea niin ikääntyviä sukulaisia kuin ystäviä. Miten itse toimisin tuossa tilanteessa?

Omais- ja läheishoiva nyt ja seuraavaksi

Suomen omaishoidon verkosto määrittelee omaishoitajan henkilöksi, joka ”pitää huolta läheisestään, joka ei selviydy arjestaan omatoimisesti.” 

Kyse ei ole ammattilaisten hoidosta vaan arjen vastuusta, joka usein osuu työikäisille. 

Omaishoivaystävälliset käytännöt tukevat työssäkäyntiä, hyvinvointia ja eläkkeen kertymistä. Työ voi olla voimaannuttava vastapaino hoivavastuulle.

Väestöliiton Ruuhkavuodet 2 -hankkeessa (jonka ohjausryhmässä myös Keva on mukana) etsitään ratkaisuja, jotka huomioivat työntekijän hoivavastuun. Hankejohtaja Anna Kokko tiivistää nykytilanteen:

”Läheistään säännöllisesti työn ohella auttava ihminen on uupumisriskissä. Vaikka auttaminen on merkityksellistä, kuormitus kasvaa hoivatilanteen pitkittyessä. Työpaikoilla voidaan tehdä paljon: omaishoivaystävälliset käytännöt tukevat työntekijän työuran jatkumista, hyvinvointia ja toimeentuloa ja samalla myös eläkkeen kertymistä. Työssäkäynti tukee arjen tasapainoa monin tavoin. Työ voi parhaimmillaan voimaannuttaa, tuoda iloa ja pysyvyyttä sekä muita myönteisiä asioita elämään. Työpaikoilla voidaan siis tehdä paljon – mutta usein tieto keinoista puuttuu.”

Ari Väänänen kirjoittaa teoksessaan Mielen aikakausi (2024), kuinka psyykkinen haavoittuvuus on tullut osaksi työelämää. Voisimmeko omais- ja läheishoivan kautta tuulettaa minäkeskeistä ajattelua?

Tulevaisuus ei tapahdu, vaan se tehdään ymmärryksellä keskinäisestä riippuvuudesta. Hoiva ei ole heikkoutta – se on inhimillisyyttä.

Kirjoittajat:

työelämäasiantuntija Susanna Gardemeister & henkilöstöpäällikkö Sonja Helin